Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran kollega.fi-verkkolehdessä 3.3.2021.
Työelämää vaivaa inhimillisyysvaje. Tämä on korostunut koronapandemian aikana, mutta tutkimukset kertovat vajeesta jo ennen kriisiaikana tehtyä digiloikkaa. Esimerkiksi kaksi kolmesta suomalaisesta on havainnut joskus tai jatkuvasti kiusaamista työpaikallaan, mielenterveyssyistä johtuvien sairaslomapäivien määrä on kasvanut merkittävästi ja eurooppalaisista joka neljäs kokee, että työ vaikuttaa negatiivisesti heidän terveyteensä (Lyly-Yrjänäinen 2016, Terveystalo 2019, Keyriläinen 2019). Tutkimuksissa on myös arvioitu, että esimiehiltä kuluu vuosittain seitsemän viikkoa työntekijöiden huonon käytöksen ja riitelyn seuraamusten selvittelyyn (Person & Porath 2009).
Työelämään kaivataan kovasti lisää inhimillisyyttä. Ihmisyyden osaajille ja näistä teemoista kouluttaville on organisaatioissa suuri kysyntä. Mutta miten saada selville oman organisaation inhimillisyystaso tai selvittää koulutuksen vaikuttavuutta? Voiko
inhimillisyyttä mitata? Tähän kysymykseen on kaksi vastausta.
Ihminen on arvoitus myös itselleen
Vastaus on ei, jos tavoitellaan inhimillisyyden mittaamista pohjamutia myöten – eli jos tavoitellaan elämän ihmeen ja mysteerin tyhjentämistä Exceliin tai pylväsdiagrammiin. Ihminen kokonaisuutena jää aina osin arvoitukseksi sekä itselleen että muille. Tästä antavat viitteitä muun muassa tutkimukset, joissa tarkastellaan päätöksentekoa.
Tiedämme esimerkiksi, että kehomme on jo päättänyt puolestamme, kun päätös vasta saapuu tietoiseen mieleemme. Kun kokeeseen osallistuneiden ihmisten piti valita erilaisten kuvakorttien välillä, heidän päätöksensä näkyivät aivokuvissa jopa 11 sekuntia ennen kuin he
itse tiedostivat tekevänsä päätöksen (Koenig-Robert & Pearson 2019). Vaikka jälkikäteen keksisimme päätöksellemme vedenpitävän perustelun ja kokisimme tehneemme punnitun päätöksen, jää meille itsellemmekin mysteeriksi, miten tarkalleen ottaen päädyimme tähän päätökseen.
Vastaus kysymykseen inhimillisyyden mittaamisesta on kuitenkin vahva kyllä, jos tavoitellaan tiettyjen keskeisten inhimillisten ominaisuuksien tai toimintatapojen mittaamista – oli kyse sitten yksilöistä tai yhteisöistä, työelämästä tai muista elämänalueista.
Tutkittuja ja tieteellisesti validoituja mittareita on olemassa lukuisista inhimillisen kokemusmaailman ilmiöistä: myötätunnosta, luottamuksesta, arvostavasta toiminnasta, kutsumuksesta, psykologisesta turvallisuudesta ja niin edelleen.
Rajaaminen helpottaa mittaamista
Mittaamiseen liittyy oleellisesti myös määrittely: mitä tarkemmin osaamme rajata, mitä tarkoitamme vaikkapa työyhteisön psykologisella turvallisuudella, sitä paremmin osaamme sitä mitata ja edelleen testata mittareita. Ja sitä parempia koulutuksia osaamme rakentaa ilmiön edistämiseksi. Ilman jäsentynyttä tietoa emme ehkä edes koulutuksen jälkeen osaa sanoa, mitä juuri teimme ja miksi – eikä silta arjen kehittämiseen takuulla ole paras mahdollinen. Mittaaminen ja käsitteiden määrittely on siis kaikkea muuta kuin pelkkää teoriaa.
Inhimillisyyden mittaamisessa on kuitenkin reunaehtoja. Tarvitaan nyansoitua eli monitahoista ja moninäkökulmaista ymmärrystä sekä mitattavista ilmiöistä että mittaamisen menetelmistä. Ilman tätä ymmärrystä saatetaan vetää mutkia liian suoriksi, luulla liikoja mittausten selitysvoimasta ja niputtaa ilmiöitä väärin yhteen.
Kun tarkastellaan esimerkiksi työyhteisöjen muutoksia korona-aikaan, saatamme unohtaa, että käynnissä on monta inhimillisen työelämän myllerrystä samanaikaisesti. Esimerkiksi asiantuntijatyössä vaikuttavat sekä äkillinen siirtyminen etätyöhön että huolestuttava, globaali pandemia, muiden muassa.
Tulkinta vaatii tiedeperustaista ymmärrystä
Tulosten tulkintakin on hankalaa ilman kunnollista, tiedeperustaista tietoa siitä, mitä ilmiöitä oikeastaan mitattiin ja miten ne liittyvät toisiinsa. Ilman tätä tulkintakehystä jäädään kovin helposti prosenttilukuihin ja hajahavaintojen asteelle. Mitä oikeastaan kertoo vaikkapa se, että etätyöläisistä 63 prosenttia kokee työrauhansa parantuneen (Baronan työelämätutkimus 2021)? Onko rauha aina hyvästä, vai alammeko kaivata inhimillistä kontaktia – sellaistakin, jonka ennen saatoimme kokea häiriöksi? Luvun taakse kätkeytyy varmasti monenlaisia kokemuksia, jotka vaihtelevat paitsi ihmisen, myös tilanteen mukaan.
Inhimillisyyden ja ihmisten erilaisten kokemusten kirjon ottaminen huomioon on myös eettisesti oikein. Syvä, tiedeperustainen ymmärrys inhimillisyydestä auttaa tekemään mittaukset, koulutukset ja mittaustuloksista kertomisen eettisesti kestävällä tavalla. Syvä ymmärrys tarkoittaa myös sitä, että työyhteisöissä tapahtuvien muutosten mittaamisen lisäksi halutaan tietoa siitä, miten ja miksi muutos tapahtui. Mitkä ovat sen sävyt ja mekanismit? Miten muutos koetaan ja miten sen kanssa eletään? Vasta näihin kysymyksiin vastaamalla on mahdollista tuoda yhteen tiedeperustainen ymmärrys työelämän ilmiöistä ja organisaation arkikokemus – ja sitä kautta synnyttää inhimillisesti kestävää muutosta.
Tieteen yksi perustotuus on, että se on itseään korjaavaa. Eli toimimme jatkuvasti puutteellisin tiedoin – niin tieteessä kuin arjessakin. Tiedämme kuitenkin riittävästi voidaksemme toimia maailmassa ja rakentaaksemme yhä parempaa ymmärrystä. Tietomme ihmisen potentiaalista kasvaa jatkuvasti, hanke hankkeelta, tutkimuksen ja arkikokemuksen yhteispelinä.
Inhimillisyyttä voidaan siis mitata ja edistää. Inhimillisyyden mittaaminen onkin sitten toinen juttu.
TT Jenni Spännäri, tutkimusjohtaja (CoHumans), tutkijatohtori (ÅA, UEF)
Millä tolalla organisaatiossasi ovat myötätunto tai eettinen toimintakyky? Tai psykologinen turva ja itsemytötätunto? CoHumans auttaa ymmärtämään näitä ilmiöitä pintaa syvemmältä, tutkimusperustaisesti. Etsitään yhdessä vaikuttavimmat kehityspolut kohti inhimillistä kestävyyttä.
Ota yhteyttä, ja jutellaan lisää!