CoHumansin asiantuntija Anni Heliste pohtii blogissa, mitä kaikkea kehollisuudesta ja sen merkityksestä ihmisten yhteisöille tulisi työelämässä ymmärtää.

Kehollisuus on työelämässä usein ohitettu ja väärinymmärretty asia. Asiantuntijatyön yhteydessä puhe ihmiskehosta liittyy yleensä liikaan istumiseen tai liikkumattomuuteen, fyysiseen ja psyykkiseen palautumiseen, tai toisinaan ehkä lounaslautasen sisältöön. Joskus se typistetään puheeksi ilmeistä, eleistä ja niiden tulkinnasta ilman kunnollista ymmärrystä kontekstista. Turhaudun, kun valmentajat väittävät osallistujan kädet puuskassa istumista tympeäksi huomioimatta sitä, etteivät he ikinä voi tietää, mitä tämän elämässä on meneillään. Valtaosa meistä joutuu joskus tuomaan kehonsa töihin myös tilanteissa, joissa se nimenomaan kaipaa suojelua ja vetäytymistä. Esimerkiksi niitä keho meille tarjoaa – ja valtavasti muuta.

Ergonomia ja etätyönormit vaikuttavat olevan monille meistä tärkeitä. Kenties niistä puhutaan paljon myös siksi, että se on helppoa. On paljon vaikeampaa keskustella siitä, että kehollisuuden kautta tuotetaan myös eriarvoisuuksia: ulkonäkötyö, erilaiset arvottavat stereotypiat ja ruumiillisuudesta kumpuavat, surullisen usein luonnollisina pidetyt hierarkiat ovat esillä lähinnä akateemisessa tutkimuskirjallisuudessa. Kehoon auttamatta liittyvät sukupuolittuneisuus, rasismi ja luokka-asetelmat ovat suomalaisessa työelämäkeskustelussa mörköjä, vaikka toisistaan poikkeavien ruumiillisten todellisuuksien rohkeampi sanoittaminen voisi laajentaa ymmärrystämme ja tehdä ihmisten yhteisöistä sellaisia, joissa entistä useammalla olisi hyvä olla.

Rakastan arkisten ja itsestään selviltä tuntuvien asioiden ihmettelyä ja niiden katsomista etäisyyden päästä. Ehkä siksi nauroin ääneen, kun aivotutkija Katri Saarikivi sanoi eräässä keskustelussa[i] ihmisten yrittävän ymmärtää monimutkaista maailmaa ja kerätä tietoa siitä ”kosteilla ulokkeilla ja onkaloilla, tällaisessa nahkeassa säkissä” – siis kehoillamme. Jotkut somaattiset valmentajat ovat esittäneet, kuinka keho on sosiaalinen ja emotionaalinen aistielin, ja että aivojen voi ajatella ulottuvan aistien ja hermoston kautta paljon kallonluita laajemmalle. Tanssijoille tuttu Bartenieff-metodi on puolestaan opettanut, että tuon aistielimen ja maailman välissä on aina liike, joka tekee itselle merkityksellisten asioiden tavoittelun mahdolliseksi.

Näille näkökulmille on yhteistä ymmärrys siitä, että vaikka ihmisen havaintokyvyn ja tietoisuuden ulkopuolelle jää valtavasti asioita, saamme kehojemme kautta joka hetki määrättömän määrän tietoa itsestämme, ympäröivästä maailmasta sekä siitä, mikä on mahdollista. Se tieto on organisaatioille vähintään yhtä tärkeää kuin pulssikyselyjen tulokset.

Teen työn ohessa etnografista eli yhteisöjen havainnointiin perustuvaa väitöskirjatutkimusta. Kenttätyöni yhteydessä tarkkailin erilaisten organisaatioiden toimintaa tutkijan roolissa ulkopuolisena, ja samalla muiden ihmisten sosiaalisiin todellisuuksiin ruumiillisesti sukeltaen. Tutkijan työhön väistämättä kuuluva reflektiivisyys sai uusia ulottuvuuksia, kun huomasin, miten uuteen paikkaan sopeutuminen on mahdollista osittain siksi, että kehot ovat kyvykkäitä tuottamaan juuri tähän ympäristöön räätälöityä olemista. Oma kehoni huomioi välittömästi vastapuolen olemisen tavan: kehoasenteen, painopisteen, liikelaadun ja hengityksen. Toisen ihmisen tai ryhmän kehollisuus tarttuu samaan tyyliin kuin puhetavat tarttuvat: kuuluaksemme joukkoon muunnamme usein omaakin kehollista olemistamme, ja monesti myös ilmaisu- ja pukeutumistyylejämme. Suurin osa meistä tuskin edes tunnistaa tekevänsä niin, vaikka se jos mikä on valtaa – sekä sen käyttämistä että siitä vaikuttumista. Esimerkiksi tällaiseen tietoon pääsemme kehollisuutta ymmärtämällä käsiksi. Organisaatiokulttuurien kehittäjille se voi olla äärimmäisen merkittävää.

Mitä uutta oppisimme itsestämme ja toisistamme, jos katsoisimme kehollisuutta työssä (ja kaikessa elämässä!) kokonaisvaltaisemmin, samalla uteliaisuudella, jolla nyt katsomme itseohjautuvuutta ja innovointia? Sinunkaan ruumiisi ei nimittäin edes tietotyössä ole pelkkä puhuva pää tai aivoja kuljettava kone, vaikka etäyhteydet ja työelämänormit joskus niin antavat ymmärtää.

Inhimillisesti kestävissä organisaatioissa on osattava tarkastella ruumiillisuuden roolia sosiaalisen todellisuuden tuottajana. Moniulotteisempi ymmärrys kehollisuudesta auttaa tekemään näkyväksi, miten maailmaan ja yhteisöihin kiinnitymme, ja miten teemme niihin kiinnittymisen muille mahdolliseksi. Keho, jossa elät, kokonaisuudessaan ja kaikkine taakkoineen, on siihen täydellinen työväline.

 

Anni Heliste

Kirjoittaja on tanssinopettajaksikin valmistunut sosiologian väitöskirjatutkija, joka työskentelee CoHumans oy:ssa inhimillisen kestävyyden asiantuntijana.

 

Haluaisitko jutella aiheesta lisää, tai saada Annin kouluttamaan työyhteisöäsi? Ota yhteyttä: